Hihhulihei..
Ajattelin kirjoittaa oudosta tunnereaktiostani, joka valtasi mun koko kehon eilen.
Muistatte varmaan, kun kirjoitin aiemmin imetyksestä ja siitä, että ajatukseni oli lähinnä se, että: "imetys on tapa ruokkia vauvaa".
No, olen tässä omista henkilökohtaisista syistäni alkanut vähentämään rutkun imetystä, ja hän syö nykyään tissistä vain aamulla ennen puuroa ja illalla puuron jälkeen viimeisenä, ennen nukkumaan menoa.
Eilen kävi niin, ettei rutku huolinutkaan maitoa. Ei vaan huolinut, luultavasti oli vain väsynyt (koska nukahti heti sänkyynsä), mutta hän ei juonut maitoa.
Ette usko, millainen tunne minut valtasi. Aloin itkemään. Päällimmäinen tunne oli: "nyt hän ei enää tarvitse minua". (No sehän ei ole totta, tarviihan vauva äitiään pitkään, läpi elämänsä.)
Mutta se tunne oli kamala. Olet elänyt vauvan kanssa äitivauvakuplassa puoli vuotta ja yhtäkkiä hän tekee ensimmäisen liikkeen "itsenäistymiseen".
Samalla minulle tuli kamala olo, että minä olen ajanut vauvani käyttäytymään näin, ja toivonut imetyksen loppumista. Miksi se sitten tuntui niin pahalle, jos olen sitä toivonut?
No, tänään rutkuli söi kyllä aamumaitoa ja iltamaitoa rinnalta. Ja pitkästä aikaa se oli minusta ihan mukavaa ja rauhotuin sekä keskityin siihen hetkeen. Tämä ei ole ikuinen vaihe. Olemme siis imetyksen loppusuoralla. Mutta mä oon tosi ylpeä, että imetin rutkua hänen elämänsä ensimmäiset puoli vuotta.
Olen vain tässä tänään pohtinut, miksi minulle tuli niin paha mieli? Miksi koin epäonnistuneeni äitinä? Miksi minun päähäni on tullut ajatus tästä imetyksen tärkeydestä, vaikka rutku syö jo vaikka mitä ja on koko tähän astisen elämänsä kasvanut tasaisesti omalla kasvukäyrällään? Miksi koen syyllisyyttä imetyksen lopettelusta, vaikka se parantaa minun vointiani (voin mm. Aloittaa migreenin estolääkityksen, jota tarvitsen lähes päivittäisten kohtausten vuoksi).
On tämä äitiys ihmeellistä.
Kommentit
Lähetä kommentti