Uusi minä - vai se sama vanha sittenkin?

Hei ja ihanan aurinkoista sunnuntaita kaikille!

Ajattelin tylsyyksissäni kirjoitella teille taas vähän mun fiiliksiä.

Olen tässä pohtinut hetken aikaa, että minusta on hienoa, että vauvan tulo (postipakettina) ei muuttanut ainoastaan minun ja mieheni elämää niin kuin perheelliseksi, vaan myös omaa luonnettani ja suhtautumistani elämään. 

Vielä tammikuun alussa olin hyvinkin kriittinen omaa vartaloani kohtaan (no kukapa nainen ei olisi), mutta imetyksen lopettamisen jälkeen vapauduin täysin. Sain taas sen tunteen, että vartaloni on minun ja vain minä käytän omaa kehoani ja määrään, miten sitä käytetään. En tiedä, saatteko ajatuksestani kiinni. 

Vartaloni on nimittäin viimeisen reilun vuoden tehnyt tehtävää, ensin se kasvatti sisällään ihanan pienen haisurutkun ja sitten ruokki rutkua.  Muistan synnytyksen jälkeen, kun katsoin itseäni peilistä ja mietin vain, että miten ihmeessä minusta tulisi enää koskaan kaunista ja hyvänkokoista naista. Muistan, miten raskasta oli, kun olin ihan turvoksissa, kaikki vaatteet ahdisti päällä ja olisin halunnut vain pysyä kotona. Oloni oli kuukausia kuin vartaloni ei olisi yhtään minun hallinnassani. Kunnes lopetin imetyksen. Sain taas tunteen olevani minä, erillinen ihminen vauvastani. Rutku ei enää tarvitse minun kehoani ruokkimaan itseään, vaan ruokailut tapahtuvat muulla tavalla, hellittelyhetket ovat sitten ruokailujen ulkopuolella. Vaikka imetys lähensi meitä rutkun kanssa, minusta on nyt paljon vapautuneempi olla ja nautin taas enemmän omasta itsestäni. Myös mieleltäni olen rennompi ja iloisempi. (Tähän toki vaikuttaa myös vuodenaika, mutta huomaan kehossani iloisemman olon).

Tiedän sen, että en ole enää S-kokoa ja juokse tuolla lenkillä ihan täysillä joka päivä (tuskin enää koskaan minusta sellaista tulee), mutta nyt olen taas itse kehoni valtias, eikä minun kehoni ole kenenkään ravinnon lähde. Vapauttava tunne, kun voi olla sellainen kuin on. En enää koe tarvetta muokata vartaloani, vaan haluan mielummin keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvänolon tunteeseen. 

Olen myös huomannut, että haluan pitää huolta itsestäni nyt eri tavalla, kun olen sekä äiti, että vaimo ja kohta taas työntekijä. Olen alkanut käymään kuntosalilla treenailemassa 1-2 kertaa viikossa vähän fiiliksen mukaan (ja nimenomaan, en pakota itseäni mihinkään, vaan teen, jos tuntuu sille, että haluan tehdä), olen oppinut myös nauttimaan uudestaan ulkoilusta. Ja yritän syödä terveellisesti ja muistan myös herkutellakin. Eli nautin elämästä täysillä. 

Olen huomannut, että tämän mun rentoutumisen jälkeen myös rutku on ollut rennompi. Kaikki sujuu hänen kanssaan tosi hyvin ja meillä on hauskaa yhdessä. En koe enää, että olen hänelle vain ruokamaatti, vaan olen myös kakkavaippa- ja leikkimaatti, sekä sylimaatti tietenkin. Välillä olen myös pellemaatti, kun pelleilen hänen kanssaan ja saan hänet nauramaan. Ja uskon, että tämä tunne on se, mikä tulisi tulla äideille. Ei vain tarvemaatti, vaan myös saavamaatti, joka saa myös äitiydestä jotain - iloa, onnistumista ja rakkautta. 

Olen huomannut myös sen, että kuntosalille meneminen ei ole enää nykyisin pakkopullaa, vaan se on palkinto. Palkinto hyvin jaksetusta päivästä rutkun kanssa, ansaittua omaa aikaa. Olen huomannut tämän muissakin ennen lähes arkisissa asioissa. Kuten elokuvan katsominen, jos sen saa nyt katsoa kokonaan rauhassa, se on palkinto. Saati jos pääsee elokuvateatteriin. Ennen rutkua nämä oli ihan normaalia arkea, nyt ne ovat palkintoja arjen keskellä. Arki on muuttunut. Nyt arjen täyttää rutiinit, rutkun vaipat, pyykkivuoret, kodin siivous, rutkun syöttäminen, rutkun kanssa leikkiminen ja erilaiset vauvakerhot. Myös parisuhteelle on arjessamme joka päivä paikkansa. Siitä kannattaa pitää kiinni, koska se on se kantava voima arjessa. Ja nyt on huomannut, että nauttii kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa eri tavalla, kun se ei ole enää sitä kokoaikaista kaksin öhöttämistä sohvalla töiden jälkeen. Se on palkinto, kun on saanut rutkun illalla nukkumaan ja saa katsoa miehen kanssa sarjaa ja jutella päivän kuulumisia. Ennen se oli se tylsä arki, nyt se on palkinto. 

Rutkun saapuminen (postiennakolla) on siis muuttanut kaiken. Ja antanut itselle uuden perspektiivin (meinasin kirjoittaa persetiivin, mutta on se uuden persustankin mulle muokannut) elämään. 

Äitimaattina olo on kyllä kivaa. 

Kiitos ja anteeks taas tästä.