Taas yksi hunajainen päivä.. ja miten se pelastui..

Taas blogipohjan äärellä..

Tyhjä "paperi" vailla tekstiä. 

Joskus päivät pienen hunajapeipposen kanssa ovat aika raskaita.

Eilen oli sellainen päivä. Tiedän, että en saisi kokea päiviä raskaina, koska meille on suotu hyvin yönsä (vielä) nukkuva hunajapeippo. En saisi kokea väsymystä tai uupumusta, mun pitäisi olla vain hunajassa ja siirapissa koko päivä, koska hunajapeippo nukkuu kuitenkin yönsä. 

Asia ei ole vaan niin yksinkertainen. Hunajapeippo on kyllä ihana vauva, se täytyy kyllä tässä kohtaa myöntää. Hunajapeippo on lähes aina tyytyväinen, nauraa ja hymyilee, syö hyvin, vatsa toimii ja kaikki on super hattaraa. Mutta sitten, kun hunajapeipolla on huono päivä, niin se on todellakin HUONO. 

Eilen oli juuri sellainen päivä, hunajapeipolle on tulossa toinen hammas ja se ajoittain kiukutti häntä kamalasti. Ainoa paikka, jossa hän rauhoittui ajoittain, oli minun syli. Ja tästä tekee tragikoomista se, että nämä hänen huonot päivänsä asettuvat aina sellaisille päiville, kun mieheni on ILTAVUOROSSA supermyöhään. No, tämä puolestaan saa taas minut ajattelemaan, että olen kaikin puolin hirveä äiti, koska vauvamme karjuu ja on kiukkuinen vain, kun minä olen hänen kanssaan kaksin. Ei hän isälleen samalla tavalla kitkua. (Voiko näin pieni kaivata isäänsä? Jos hän myös sitä kiukkuaa?)

No, eilen siivosimme koko talomme mieheni kanssa ennen, kuin hän lähti uljaalla ratsullaan töihin. Hunajapytty nukahti sopivasti klo 13.15 aikaan ja ajattelin, että nyt hetki sitä kuuluisaa omaan aikaa. No, päätin tehdä 20 minuutin kotitreenin ja sitten pikkuinen jo heräsi, nauraen mun tyhmille treeniliikkeille. Huomasin, että pikkuisella oli valunut puklua bodylle, joten kävin vaihtamassa bodyn ja samalla hoidin vaipanvaihdot ym. perusjutut. 
Sitten ajattelin, että joo, nyt hän on hyvällä tuulella, joten laitan hänet sitteriin ja keittiöön katsomaan kun pilkon vihanneksia HÄNEN soseeseensa. No, siinä hän ilakoi sitterissään ja sain vihannekset kiehumaan ja käännyin katsomaan pikkuista. Hän ja sitteri oli saaneet ylleen ihanan pukluhunnun. Nam Nam! (Klo 12 aikaan syötetyt vellit oli vähän nousseet ylös..) No, ei siinä mitään, syötin hänelle mössötettyä banaania (jota hän ei suostunut syömään ja vaihdoin sitten kaupan luumusoseeseen jonka hän veteli täysillä) ja menin sitten vaihtamaan taas bodyn ja vaipan.. 

No sitten pieni päättikin olla ehkä vartin hyvällä tuulella ja samalla minä yritin tehdä sitä sosetta (ja sain sen kyllä tehtyä, loppuvaiheessa mulla oli vain vauvan kaunis laulu säestyksenä..). No sitten vauva taas nukahti hetkeksi ja sain syötyä itsekin (jopa toista kertaa päivän aikana). Juuri kun vetelin viimeisiä lusikallisia soppaa, vauva heräsi ja taas oltiin kuin pyllylle ammuttu nallukka. 
No, ajattelin, että hänen on nälkä ja annoin hänelle mun tekemää kasvissosetta. Ja sitten se tapahtui: Se hymy. Kun hän sai ekaa kertaa äidin tekemää ruokaa. Hän ei ole siis koskaan hymyillyt spontaanisti syödessään. Se hymy pelasti mun päivän. (vaikka ruokaa olikin joka paikassa, se ei haitannut.. hunajasipi päätti nimittäin ottaa lusikan myös omaan käteensä ja huitasta nenän kautta vähän kulmakarvaansa uutta väriä..)

 

Ja vaikka koko loppu iltakin meni kitkutellessa niitä hampaita, ja vaaveli päätti mennä nukkumaan jo 19.30 (onneksi), niin se hymy mun mielessä, se auttoi mua jaksamaan.

Miten yksi noin pieni asia sai mun päivän paremmaksi nanosekunnissa? En tiedä, mutta en oo hetkeen ollut niin iloinen. Jotenkin vauvan  aidot ilon tunteet tuntuvat niin hyvältä. Tuli edes kerran olo, että tekee jotain oikein.