No hellurei ja entistäkin hellemmät tunteet.
Sain lukijalta aihetoiveen liittyen äitiyslomalta (ah kuinka olenkaan rentoutunut tällä LOMALLA eiku...) töihin palaamiseen.
Eli siis TÖIHIN PALUU ÄITIYSVAPPAAN JÄLÄKEEN.
Mietimme mieheni kanssa kuumeisesti eri vaihtoehtoja töihin paluun ja tämän LOMAILUN välillä. Mietimme, miten saisimme pidettyä rutkupyllyä mahdollisimman pitkään kotona, ilman, että meidän elämänlaatumme kärsisi rahahuolien vuoksi.
Ja totesimme, että, kun mie oon pitäny nämä miulle sallitut vapaat, ja mieheni kuusi viikkoa hänelle sallittuja vapaita plus kesälomansa, niin rutku "joutuu" päiväkotiin jo 11kk iässä. Kyllä, olemme ihmishirviöitä (joidenkin mielestä) ja meidät pitäisi vähintään polttaa roviolla. Juu ei.
Mietimme mieheni kanssa, että mitä rutkupylly siinä häviää, jos hän menee päiväkotiin jo nuorena? Toki oma vanhempi aina parempi - vai onko? Voiko kotona olo tarjota oikeasti lapsen kehitykselle niin paljon tukea kuin päiväkoti? Nämä on siis vain minun ajatuksia, en hauku ketään kotiäitiä tai -isiä, vaan mietin sitä yhtä lausetta, tai oikeastaan sanaa: JOUTUU päiväkotiin. Mitä joutumista siinä on? Päiväkodissa saa luotua sosiaalisia suhteita, saa ikätasolleen sopivaa tekemistä, ulkoilua, leikkejä, laulua, monipuolista ruokaa ja kaikkea, mitä pieni ihminen tarvitsee. Ja aina ikätasolleen sopivalla tavalla. Lapsi oppii myös sosiaalisia taitoja ja saa hoivaa, ei tosin samanlaista kuin vanhemmiltaan, mutta kuitenkin. Lapsella voidaan päiväkodissa huomata myös mahdolliset kehityksen viivästymät ym. nopeammin kuin kotona pelkillä neuvolan seurannoilla. (Tämäkin siis ihan vain minun omaa pohdintaa, älkää kivittäkö).
Miksi lapsen päiväkotiin/-hoitoon laittaminen sitten tuntuu joistakin vanhemmista niin ikävälle? Suomen maassa ei tueta kotiäitinä / -isänä oloa kovinkaan paljon rahallisesti. Jäisikö vanhemmat kotiin pidemmäksi aikaa, jos taloudellisesti se olisi mahdollista? Olisiko pitkään kotona oleminen lapsen kehitystä tukevampaa kuin päiväkoti/-hoito? Minä itse ainakin voin rehellisesti sanoa, että minä (vaikka olen hoitoalan ammattilainen) en todellakaan osaa/jaksa/kiinnostu tarjoamaan rutkulleni niin paljon virikkeitä kuin päivähoidossa hän tulee saamaan. En ensinnäkään osaa (eikä kenenkään vanhemman tarvitse osata!) juurikaan mitään pienen vauvan/lapsen kehittäviä leikkejä ym. mikä tukisi hänen kehitystään monipuolisesti.
Olenko minä sitten huono äiti, koska olen jo innolla menossa huhtikuussa töihin (rutku on silloin melkein 9kk)? Monet kysyy, että millä mielellä menen, ja kun vastaan että ihan huippua PÄÄSTÄ TÖIHIN, niin katsotaan kuin olisin kajahtanut. Vai onko syynä se, etteivät kaikki pidä työstään? Nimittäin minä pidän omastani ja minusta on ihan PARASTA kun töissä käyminen mahdollistaa mun kahden aivosolun käyttämisen. (Tällä hetkellä aivosoluni joutuvat lähinnä miettimään, söisikö rutku luumua vai omenaa tällä kertaa... ei kovin haastavaa siis..).
Ja töissä tapaa IHMISIÄ. Hirmuisen paljon ihmisiä! Ja saa keskustella oikeista aiheista ja sit mikä parasta: työmatka n.30min per suunta = laulamista radion kans kilpaa!
Joo, ehkä mun pointti tuli selväks ja toivottavasti ette luule, että vihaan kotona oloa, en vihaa, olen vain tottunut tekemään paljon töitä teinistä asti niin kaipaan sitä, koska, noh.. se on vaan se mun juttu.
Kiitos ja anteeks.
Kommentit
Lähetä kommentti