Hei.
Ajattelin kirjoittaa itselleni todella arasta aiheesta, mutta sellaisesta aiheesta, jonka kanssa elän päivittäin. Aihe on yksinäisyys.
Olen ollut aina yksinäinen. Yksinäisyys on aina ilmennyt elämässäni lähinnä sillä tavalla, että tutustun, ystävystyn ja tiet erkanee ja jäänkin yksin. Toki muutama hyvä on jäänyt matkaan. Vakava koulukiusattuna olemis - taustani vaikuttaa myös siihen, että minun on välillä hankala luottaa ihmisiin. Joku voi ajatella, etten voi kokea yksinäisyyttä, kun minulla on perhe. Mutta nämä ajattelijat ovat väärässä. Todella väärässä.
Olen aina tullut jossain vaiheessa ystävyyssuhteitani hylätyksi jollain tavalla. Yleisin tapa on ollut yksinkertaisesti se, että ystäväni on alkanut mitätöimään/ignoraamaan mut elämästään pois jostain syystä. Toki en ole oikeasti helpoin ihminen maailmassa, mutta pyrin usein kuitenkin ajattelemaan muiden parasta. Jopa yleensä ennen omaa parastani.
Äidiksi tulon jälkeen yksinäisyys on vain korostunut. Osa aiemmin minulle arjessa läsnä jollain muotoa olleista ystävistä on alkanut ottaa välimatkaa, minun tietämättä miksi. Mielestäni siihen ei ole ollut mitään erityistä syytä.
Joskus minusta on myös tuntunut sille, että annan sosiaalisissa tilanteissa itsestäni 110%, olen läsnä ja ystävällinen sekä pyrin huomioimaan toista - saamatta edes vähääkään samanoloista kohtelua takaisin.
Tämä lisää yksinäisyyden tunnetta. Tunnetta, ettei kuulu porukkaan. Tai toisen ihmisen elämään edes sitä pientä hetkeä.
Yksinäisyys on haastava asia korjata. Mistä pitäisi lähteä liikkeelle? Vauvataaperokerhot on kokeiltu ja niistä tuttuja on jäänytkin, mutta se ei ole poistanut tai edes vähentänyt sitä, että tunnen olevani yksinäinen.
En usko, että kukaan osaa arvata, miten mun sisällä oikein läikähtää, kun joku todella vähistä ystävistäni huomaa minut jollain tavalla. Teko voi olla ihan minipienikin, mutta tieto siitä, että olen ollut jonkun mielessä, lämmittää enemmän kuin saunan kiuas. Esimerkiksi rakas ja ihana ystäväni, "kadonnut isosiskoni", elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä, laittoi minulle aivan ihanan meemiquoten yks päivä, just niin ihanan, että liki itkua tihrustin. Silloin koin hetken, että en ollut yksin ja joku saattoi aavistaa, että piristys olisi kiva juttu.
Mutta, kuinka yksinäisyyttä voi hoitaa aikuisena? Kuinka voi saada arkeen kavereita, kun on muuttanut uudelle paikkakunnalle pari vuotta sitten eikä tunne täältä juuri ketään? Vinkkejä?
Ja hei, ihanaa lauantai-iltaa kaikille! :) minä jatkan kaukosäätimen etsimistä (ja kyllä, piilotin sen rutkulta ja nyt en itse löydä sitä...)
(Kuvan ottanut Senja Kulmala / Babyart Kulmala)
Kommentit
Lähetä kommentti