Ajattelin kirjoittaa itselleni tärkeästä aiheesta, eli omana itsenään olemisesta. Tässä männä viikolla mietin (keskellä yötä itku kurkussa tosin), että mitä nykyinen elämäni on minulle antanut, kuka olen ja miksi en enää tunne itseäni. Äidiksi tuleminen muutti minua sekä henkisesti, että fyysisesti. Maha on isompi kuin ikinä, painoa mittarissa miljoona (ainakin sille tuntuu), oma keho ei tunnu yhtään enää omalta. Vaikka kehoni on tehnyt tärkeää tehtävää, eli kantanut ja kasvattanut ihanan tyttäremme, en osaa arvostaa kehoani, vaan se on ruma, löllö ja inhoan sitä.
Fyysisiä muutoksia on myös se, että epiduraalista aiheutunut hermovaurio vasemmassa jalassani kipuilee koko ajan, eli tunnen kipua joka ikinen sekunti, en pysty kunnolla urheilemaan, joka ei taas edesauta yhtään sitä, että saisin tämän mahan löllykän tästä pienemään, joka taas auttaisi siihen, että kokisin olevani ehkä taas MINÄ. Ja lisäksi uusi fyysinen muutos on myös se, että leikkuutin hiuksistani 20cm kuolleita hiuksia pois, mikä oli samalla virkistävää, mutta myös todella iso imagomuutos (äitylihiukset heti.. luulin että siihen menee mulla vuosia.. noup.).
Myös oma ajattelumaailma on ihan omituinen, enää en juurikaan ajattele itseäni, en muista levätä silloin kun vauva nukkuu, vaan touhuan ja paahdan menemään. Välillä voisi ottaa iisimminkin. Ja eniten ärsyttää, että unohdan asioita. Ihan pieniäkin juttuja, kesken tekemisen unohdan, miten joku asia tehdään.
Eli en siis koe olevani yhtään samanlainen kuin ennen. Puhuin mieheni kanssakin siitä, että minusta tuntuu, että minä olen vaan menettänyt asioita ja hän on saanut kaiken, vaikka eihän se niin mene. Minä sain ja saan koko ajan jotain, mikä on maailman tärkein asia: rakkautta, puhdasta ja aitoa rakkautta. Saan olla myös äiti ihanalle pienelle tytölle ja vaimo maailman parhaimmalle miehelle. Minulla on myös ihana koti, joka tuntuu kodilta ja jossa on välillä vähän liiankin mukavaa olla.
Sitä paitsi, olenhan minä se sama tyyppi kuin ennenkin, tosin nykyään lisäosilla varustettuna. Samat musiikit mulla pauhaa ja samanlaista sontaa minä osaan kirjoittaa kuin ennenkin. Onko sillä ulkonäöllä nyt niinkään suurta merkitystä? (Välillä se vaan putkahtaa mieleen liiankin kovaa ja ihmiset jaksaa siitä myös muistutella..mutta onneksi muut ei joudu näitä minun kiloja kantamaan.)
Sitten kuluneen viikon tapahtumiin: Eli viikko sitten oli meidän tyttäremme ristiäiset, jotka onnistuivat todella kivasti. Tyttö sai nimen (ja totesin taas, että siistiä olla nössön vaimo, kun mieheni pidätteli kyyneliä vieressäni). Myöskin herkut onnistuivat hyvin. Minun mummoni teki ihan huippuja karjalanpiirakoita, täytekakku (joka oli maailman hienoin ja hyvän makuinenkin) tilattiin Kakkusankarit Bakery Oy:ltä ja loput tehtiin itse. Eli tarjottavaa riitti ja vieraat kaikesta päätellen nauttivat. Panostimme suolaiseen puoleen tekemällä pari erilaista voileipäkakkua, salaatteja ja kasvispiirakan karjalanpiirakoiden lisäksi. Makeita herkkuja oli täytekakun lisäksi siskoni tekemiä vadelmapikkuleipiä, dominokeksejä, minun tekemiä nutellapuusteja ja vaahtokarkkeja.
Tällä viikolla tuli käytyä parissa eri vauvatapaamisessa ja ne menivät oikein mukavasti, kiva on nähdä samassa jamassa olevia ihmisiä ja höpistä aikuisten kanssa, samalla kun vauvat chillailee ja chattailee lattialla keskenään täysillä. Torstaina meillä kävi kunnan kotihoidosta lastenhoitaja ja pääsin metsään kävelemään koiran kanssa, kylläpä teki hyvää oma aika luonnossa.
Nyt täytyykin lähteä ruokkimaan pientä rutkupyllyäni, mutta palaan asiaan taas.. Voisinkin joskus kirjoittaa tästä kaikkien puhumasta "tiheän imun kaudesta", joka vaikuttaa oikein ihanalle ja hunajaiselle ajalle vauva-arjen lisäksi...
Kiitos ja anteeks, taas.
Kommentit
Lähetä kommentti