Imetys

Ah, lempiaiheeni. Imetys! Ihana ja kamala imetys, pelottavakin toisinaan. 

Muistan, kun raskausaikana jo kyseltiin aionko imettää ja aionko syöttää pullosta ja aionko olla täysimettäjä vai puolityhjäimettäjä vai semi pro imettäjä vai aionko  syöttää  vauvaa satavuotiaaksi vai vaan vuoden vai puoli vuotta vai kolme minuuttia. 

Imetyksestä tehdään mielestäni raskaana olevalle naiselle jo iso mörkö, iso paine, pelottava asia. Mielessä sitten saadaan pyörimään ajatukset epäonnistuneesta imetyksestä ja siitä, miten se vaikuttaa vauvan kehitykseen ja miten surkee vauvasta tulee kaikilla elämän osa-alueilla, jos se ei saakkaan ihokontaktia ja olla imeskelemässä koko ajan vaan saakin välillä pullosta maitoa (tai jopa KORVIKETTA). Uskoisin, että monien äitien imettämiskokemukset ja imettäminen sujuisi paljon paremmin, jos asiaa ei painottettaisi liikaa, vaan annettaisiin tuoreelle äidille (ja vielä tuoreemmalle vauvalle) mahdollisuus harjoitella yhdessä ilman suorituspaineita. Sama paine itselläni oli vauvan ja minun välisestä ihokontaktista (joka on elintärkeä ja sitä pitää tapahtua 24/7 ettei vaan lapsen kehityksessä tapahdu mitään epämuodostumaa mihinkään suuntaan. ps. Ihokontakti on myös tärkeämpää kuin äidin palautuminen synnytyksestä.).

Itse muistan synnäriltä sen, kun olin vasta saanut pienen vauvan puskettua ulos  itsestäni ja olin ihan järkyttynyt ja väsynyt, niin eikö joku kätilö tule, että "nyt vauva ihokontaktiin" ja nosti vauvan vierelleni sängylle. Muuten oli oikein ihanaa olla siinä, mutta olin valvonut kolme yötä, synnyttänyt n. 5 tuntia ennen tätä tapahtumaa ja minulla oli kiljuva nälkä. Vauva sen sijaan nukkui. Ja minulle toi juuri laitosapulainen aamupalan sänkyni viereen tuoksumaan. Soitin sitten hoitajakutsua ja kätilö tuli, että mikä hätänä, niin kysyin, että voisiko vauvan siirtää omaan petiin siksi aikaa, että saisin syötyä (energiavaje oli 32 tunnin synnytyksen jälkeen aikamoinen ja olin edelleen ihan järkyttynyt koko synnytyksestä, vauva paahtoi vaan unta tyytyväisenä). Sain kätilöltä vain ihmeellisiä katseita ja kysymyksen, että enkö voisi syödä vauvan ollessa ihokontaktissa. Vastasin suoraan, että en osaa silleen vielä syödä, kun en ole liki 20 vuoteen pitänyt edes vauvaa sylissä ja olen tosi väsynyt ja nälissäni, että voisin kyllä vauvan ottaa sitten uudestaan kun olen saanut syödyksi. Kätilö tämän jälkeen nappasi vaan vauvan omaan sänkyynsä ja lähti pois huoneesta. Minulle jäi kummallinen olo, ihan kuin en olisi saanut sitä 10 minuuttia palautua synnytyksestä syömällä aamiaista ilman vauvaa, joka kuitenkin oli täysin tyytyväisenä sängyssään. No, kun olin saanut syödyksi, otin vauvan omatoimisesti yömekkoni sisälle ja vietimme mielellämme (molemmat kylläisinä) mukavaa ensimmäistä aamua osastolla. 

Mitenhän ennen vanhaan vauvoista on kasvanut täyspäisiä aikuisia, kun äideille on annettu synnärillä jopa lupa levätä? Synnytys ei kaikilla vieläkään suju niin kauniisti yksisarvisten ja pienten keijujen säestämänä, vaan joillakin se voi olla henkisestikin todella rankka kokemus ja tarvitsee aikaa ns. sulatella asiaa. Nykyään lasta täytyy pitää synnärillä ihokontaktissa, lasta ei oteta kätilöiden huoneeseen ellei ole aivan pakko ja kaikki lapsen hoitoon liittyvät asiat pitää tehdä itse. Vaikka olisi kuinka väsynyt. Ei ihme, että synnytyksen jälkeiset masennukset ovat yleistyneet, kun ei saa edes synnytyksestä palautua rauhassa. Eikä kukaan kätilö käynyt sen vertaa kysymässä, että miten sinä, tuore äiti jaksat ja mille nyt tuntuu. Ei olisi iso rasti kysyä.  Tulisi varmasti turvallisempi olo synnyttäneelle, kun jotakin kiinnostaisi vointi. 

Mutta nyt siihen imetykseen.. 

Meillä on imetys sujunut oikein mainiosti. Alusta asti vauva on syönyt todella mukavasti ja käytössä on myös pullo, josta vauva syö minun maitoa, jos en ole kotona. Myös tutti maistuu vauvalle hyvin lohtukeinona. 

Tässä viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että alkaisin antamaan korviketta vauvallemme. Tämä ihan siitä syystä, että haluaisin vähän etäisyyttä jatkuvaan imettämiseen ja saisin myös aloitettua hermokipulääkitykseni. Keskustellessani tästä aiheesta  eri ihmisten kanssa, olen lähinnä saanut ihmettelyä ja kummaksuntaa siitä, miksi haluan lopettaa imetyksen (olenko niin sanonut?) kun se sujuu niin hyvin. Vastaukset ovat olleet sitä luokkaa, että "olet paska ku teet noin". Joo, ehkä olen itsekäs ja paska äiti, mutta osasin ajatella, että olisin paljon tasapainoisempi ja iloisempi äiti vauvalle, jos minulla ei  olisi tätä jatkuvaa hermosärkyä. Missään vaiheessa en ole sanonut kenellekkään, että jättäisin kokonaan imetyksen pois, vaan että vähentäisin imetystä ja antaisin välillä korviketta niin, että voisin edes yöksi ottaa kipulääkettä. 

Eli siis, imetys on joillekin oikea henkireikä. Minulle se on tapa ruokkia vauvaa. Onhan se toisinaan mukava hetki levähtää yhdessä. Mutta kyllä se väsyttää aikalailla, kun on itse se, joka pystyy vaan huolehtimaan vauvan ruokailusta. 

Kuitenkin pääasiahan on se, että vauva saa tarvitsemaansa ravintoa ja äitikin saisi välillä levätä. Eiks vaan? 

Kiitos taas ja anteeks.