Missä minä?

Ajattelin tänään kirjoittaa itselleni erittäin henkilökohtaisesta, mutta ajankohtaisesta aiheesta: Missä minun kehoni ja minun ajatukseni ovat? Olen kirjoittanut jo aiemmin hieman raskauden tuomista kehon muutoksista, mutta nyt aion paneutua tässä tekstissä enemmän psyykkiseen hyvinvointiin ja kehon muutosten sietämiseen. 

Koska sietämistä se on, kun kroppa muuttuu sporttisesta virtahevoksi muutamassa vuodessa ja peiliin katsominen ajoittain saa vain itkun kurkkuun. Saati vaatteiden sovittaminen kaupassa = tekisi vain mieli mennä kotiin ja hautautua peittoon ja unohtaa koko maailma. 

Naisen keho on ihmeellinen, sen kaikki tietää. Naisen keho osaa kasvattaa toisen ihmisen sisällään. Se on hienoa ja olen itse erittäin ylpeä siitä, että minunkin kehoni pystyi tähän tehtävään; kasvattamaan maailman kauneimman asian. (Silläkin uhalla, että nyt minäkuvani on riekaleina, vihaan välillä  peilikuvaani ja mietin, miten saisin itseni takaisin). Ennen kehoni oli minun, kukaan muu ei tarvinnut sitä päivittäin. Nyt pieni ihminen sai elämänsä kehoni kautta ja hänen syömänsä ravinto tulee pääosin kehostani. Kehoni siis tekee tärkeää tehtävää. Tämän tehtävän vuoksi olen järkyttävän ylpeä kehoni toimintakyvystä. Mutta se ulkonäkö, en tiedä, milloin tulen hyväksymään kehoni muutokset ja uuden kehonkuvani, äidin kehon. (Miten sen voi edes hyväksyä, että rinnat kasvaa hervottoman kokoisiksi ja mahan löllykkä vaan roikkuu matkassa, vaikka kuinka takoisi päähänsä että "jumaliste akka, sulla oli rutkupylly siellä sisällä vielä 3 kuukautta sitten saakeli rakasta kehoasi nyt!!!"?)

Vauvan saaminen muuttaa kehoa, se on väistämätöntä. Minulla kaikkien muiden muutosten lisäksi on tämä jalan hermovaurio, joka rajoittaa minun liikunnan harrastamista (ja sitä myöten hoikistumista) aika paljon, koska koen lähes 24 tuntia vuorokaudessa hermosärkyä jalassani. Tänään keskustelin aiheesta eri ihmisten kanssa ja sain hyviä vinkkejä: Mitä mahdollisuuksia minulla on tässä hetkessä? Mitä voin tehdä nyt helliäkseni kehoani ja pitääkseni itsestäni huolta? Mitä voin tehdä nyt, kun olen pois työelämästä? 

Tämä taho, joka minulle näitä kysymyksiä heitti, pyysi, etten muistelisi menneitä, sitä mitä olin vaan keskittyisin siihen, mitä olen nyt. Ajattelin kokeilla tämän ajatuksen noudattamista, vaikka se ei varmasti ole helppoa. 

Tiedän, että minä olen siellä kehoni sisällä. Olen sama tyyppi, kuin ennenkin, tosin lisämausteena minussa on nämä kokemukset raskaudesta ja äidiksi tulosta, sekä äitinä olemisesta. Silti olen minä, en pelkästään äiti. Välillä tuntuu, että omat ajatuksenikin jäävät kesken arjen keskellä ja olen vain muita varten. Uskon, että moni tuore äiti kokee samaa. Yhtäkkiä onkin vastuussa myös toisesta ihmisestä, joka on niin hauras ja pieni, ettei pärjää ilman huolehtijaa. Ennen oli vain oma keho ja omat ajatukset, nyt täytyy huolehtia myös vauvan kehosta ja yrittää lukea hänen ajatuksiaan. Ei mikään helpoin tehtävä (vaikka meidän rutku on ollutkin todella tyytyväinen vauva ainakin tähän asti). Mutta, minä olen äiti ja äitinä oleminen on hienointa, mitä nainen voi olla. Olen erittäin ylpeä siitä, että minä olen kantanut tässä kehossani oman rutkupyllymme ja synnyttänyt hänet tähän maailmaan. Olen erittäin ylpeä siitä, että saan ruokkia omaa rakasta lastani päivittäin ja hän katsoo minua sellaisella katseella, jota ei voi sanoin kuvailla. Ehkä sen katseen voimalla voisin yrittää itsekin rakastaa itseäni ja kehoani taas. Vaikka mikään ei ole kuin ennen, niin kaikki on kuitenkin todella hyvin.