Parisuhde?

Ajattelinkin huvikseen kirjoitella, kun vietämme mieheni kanssa yhdessä iltaa (lue: mies pelaa super mariota ja minä istun koneella kuunnellen vanhoja, huippuhyviä viisuja). 

Tällä viikolla olikin erilaista, oli myös ns. parisuhdeviikko ilmeisesti muutenkin. Mutta mekin vietimme parisuhdeaikaa. 

Kävimme mieheni kanssa lapsivapaalla iltapäivällämme torstaina pakohuoneessa Prison Islandissa Tampereella. Siellä karataan monesta sellistä ja siellä pääsee samoihin selleihin uudestaan ja sillee keräillään pisteitä tiiminä, sopii meille, jotka aina kisaillaan yleensä toisiamme vastaan. Pakoilun jälkeen kävimme hakemassa hyvää noutoruokaa kotiin ja tulimme kotiin nauttimaan ruoasta. Rutku oli pärjännyt hyvin hoitajan kanssa. 

Voisinkin kirjoittaa parisuhteesta ja sen muutoksista vauvan syntymän jälkeen. 

Tai jos aloitamme ihan siitä, kun 12.11.17 sain tietää olevani raskaana. Heti siitä alkoi miehelläni joku älytön tarve suojella minua, en saanut enää ajaa omalla, mahtavalla Yariksellani töihin vaan piti kaahata hänen Avensiksellaan. Ja kaikki muukin huomioitiin paremmin kuin ennen, tai ei paremmin, vaan tarkemmin: jokainen vointini muutos otettiin huomioon vähän liiankin kanssa. Olihan se mukavaakin, saada huomiota ihan täysillä (kuka siitä nyt ei nauttis?).  Kesän alussa jäin sitten sairasloman kautta äitiysvapaalle. Silloin olinkin jo tosi pullukka ja oleminen oli välillä tosi hankalaakin. Koko ajan mieheni huolehti mun nesteen saannista (koska olihan ihan törkeen kuuma, vaikka ILMARI ilmalämpöpumppusemme viilensikin mukavasti uuden kotimme) ja ruokailutkin mies hoiti. Minun piti vain olla (jep, vain olla: YÄK, tämmöselle touhuajalle se oli hankalaa). 

Muistan ikuisesti sen päivän, kun viimein ne oikeat supistukset alkoivat (joo, harjoitussupistuksia tuli jo juhannuksesta asti). Minua oli supistellut jo kolme tuntia säännöllisesti, kun mieheni kysyi keittiön pöydän äärellä, että mikä on (en ollut kertonut sille mitään). Totesin vaan, että aika hyvin on supistellut. Mieheni ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Siitäpä se kellon kyttääminen sillä alkoi ja kysely ja holhoaminen, oli kyllä tosi hauskansuloista. Sairaalaan päästyämme mieheni piti minusta kyllä loistavasti huolta ja puolusti minua asianmukaisesti, kun itse en siihen välillä kivuiltani kyennyt. 

Kun rutkupyllynen oli saapunut (etuovesta matkalaukun kanssa) maailmaan ja valloittanut sydämemme, muistan kun katsoin miestäni, joka istui rutku sylissään kiikkutuolissa synnytyssalissa ja tajusin, että se kiikkutuoli sisältää sillä hetkellä niin paljon rakkautta, kuin elämässä voi olla. Muistan, miten ylpeällä katseella mieheni katsoi minua silloin. Silloin muistan ajatelleeni, että kyllä, vaikka synnyttäminen oli eniten pers**stä ikinä, se kannatti, koska se katse mieheltäni oli sanoinkuvaamaton. Rutkun saapumisen jälkeen koin, että olemme oikeasti ME. Me teimme rutkun yhdessä ja saimme hänet ehjänä maailmaan. Ilman miestäni en olisi selvinnyt synnytyksestä, olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän oli vierelläni ja piti kädestäni. Lohdutti ja halasi kun pistettiin piikeillä ja piti minusta huolta, kun hajosin palasiksi väsymyksestä. Se on rakkautta. Koskaan en ole tuntenut oloani niin rakastetuksi. Sen jälkeen parisuhteemme on ollut paljon tiiviimpi. Nautimme joka sekunnista jonka olemme yhdessä. Teemme asioita. Nautimme elämästä. 

Ihmiset pelkäävät usein, että parisuhde muuttuu huonompaan suuntaan vauvan tulon (kyllä, se soittaa vaan ovikelloa matkalaukku kourassa) jälkeen. Itse en koe näin. Parisuhde on tärkeä voimavara vauva-arjessa. Kaikki hetket ja tunteet, myös ne negatiiviset, on helpompi kantaa, kun vierellä on se oma rakas, joka ymmärtää. Vaikka mikään ei ole kuin ennen, on silti kaikki niin kuin ennen, pienellä (keijukaisten tuomalla, sateenkaaria kakkivalla, iloisesti nauravalla, yksisarvisten kanssa tanssivalla) lisällä. Aina pääsee viereen, aina voi pyytää toista auttamaan, kun itsellä voimat vähenee. Toinen on isona tukipilarina ja ilon tuojana mukana arjen myrskyissä ja ilotulituksissa. Toki vauvan syntymän jälkeen ei ole enää samalailla aikaa olla kaksin, mutta kyllä niitäkin hetkiä on, kun yrittää pihistää (vaikka omista yöunistaan) pienen hetken toisen kanssa sylittelyyn ja höpöttelyyn ennen nukahtamista. Se on myöskin osittain omasta halusta kiinni, mistä asioista elämässä haluaa pitää kiinni. Minun elämässäni parisuhde on iso asia, jota haluan hoitaa. Joskus pelkästään toiselle aamukahvin kaataminen mukiin voi olla toisen päivän pelastus. Ei tarvitse tavoitella ainaista ilotulitusta, kun voi omasta arjestaan löytää pieniä tapoja ilahduttaa toista. Niistä arjen asioista tulee toiselle edes se oma henkilökohtainen tähtisadetikku.

Annankin nyt teille, rakkaat blogini lukijat, pienen haasteen:

1. Kokeilkaa huomioida rakkaanne arjessa. Tehkää joku pieni asia vain sen vuoksi, että saisitte toisenne iloiseksi. Saatatte itsekin saada hymyn huulillenne. 

2. Katselkaa yhteisiä kuvianne ja muistelkaa vanhoja hetkiä, ennen suloisen rutkunne syntymää. 

Kiitos ja anteeksi. Taas.

(Me ollaan vieläkin nuo, tosin vähän pehmeämmässä muodossa ja vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena :P)