Moikkamoooi lukijaiseni.
Aurinkoisen sunnuntain ratoksi ajattelin kirjoitella vähän päätä tyhjäksi.
Mietin tässä, miten nopeasti tämä äitiys"loma" on mennyt. Kesä meni kohisten uutta kotia laitellessa ja rutkun tuloa odotellessa. Alkusyksyn väritti tuore äitiys ja rutkun kanssa elämisen opettelu. Loppusyksystä rutku oli jo niin iso (jättikokoinen suorastaan), että aika meni ihmetellessä rutkun uusia taitoja. Nyt alkuvuodesta olen kaihoisasti katsellut menneisiin vauvahetkiin, miettien, että miksi se aika meni niin nopeasti, vaikka päivät olikin pitkiä.
Muistan, miten minua ärsytti ja ärsyttää edelleen se, kun joku sanoo, että "nauti tästä ajasta kun se menee ohi niin nopeasti". Eniten siinä sanonnassa ärsyttää se, että nämä yksinäiset päivät rutkun kanssa ovat ihan tolkuttoman pitkiä, eikä oikeasti jaksa joka hetkestä nauttia, vaikka ei tässä valittamistakaan ole. Paitsi se yksinäisyyden tunne on valitettavan jokapäiväistä ollut vauva-arjessa. Olen toki tutustunut vauvakerhon kautta muutamiin äiteihin vauvoineen, yhden kanssa jopa ystävystynytkin, mutta silti olen enemmän yksinäinen kuin koskaan. Vaikka onhan mulla maan mahtavin rutku seurana!
Äitiysloman aikana on ollut kaikista parhainta se, että on nähnyt konkreettisesti vierestä, miten rutku kasvaa ja oppii koko ajan uusia asioita. Mielenkiintoista on ollut myös nähdä ja oppia tuntemaan rutkun luonnetta, en olisi osannut arvata, että se näkyy jo näin pienellä ihmisellä.
Äitiysloman aikana olen saanut myös kasvaa henkisesti (ja pienentyä kooltani). Elämässä ennen tärkeäksi kokemat asiat ovat saaneet uuden tärkeysjärjestyksen. Olen myös oppinut nauttimaan erittäin pienistä asioista, kuten yksin sohvalla istumisesta ja sadannesta mukista kahvia rauhassa (tai edes siitä yhdestä lämpimänä).
Nyt täytyy mennä, rutku heräilee.
Iloista päivää kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti