Äiti - minäkö?

Äiti - pelottavaa. Minä olen äiti. 

Tänään aloin oikeasti vasta ekan kerran miettimään, että minä olen oikeasti ÄITI. Jokaisella meillä on äiti, ja jokainen meistä tietää mikä äidin tehtävä suunnilleen on. 

Mutta, minä, äitinä. Hmm.. en ole koskaan haaveillut perheestä tai äitinä olemisesta. Kun mieheni suhteemme alkuaikoina kertoi haluavansa lapsia, olin vaan että "tjuuuuuuuu..." ja mietin vaan että "juokse vielä kun voit". Mutta en juossut. Joku miehessäni iski niin lujaa, että maailmani muuttui  - ja halusinkin kohta äidiksi. 

En tiedä, miksi halusin äidiksi. Rehellisesti yksi syy oli saada tauko töistä. (Joo, älkää kivittäkö minua, olin tehnyt töitä kesästä 2007 asti tauotta ja samalla opiskellut vielä toisen ammatinkin, olin siis "loman" tarpeessa, vaikka työtäni rakastankin.)

En tiedä siis tosiaan, miksi halusin äidiksi, miksi juuri minä halusin olla äiti. 

- Mietin, että joo, siistiä, raskaana voi syödä paljon koska se ei sit näy (ps. kyllä näkyy näin jälkeen päin, vaikka kaikki raskauskilot onkin jo pudoteltu..). 

- Mietin myös, että siistiä päästä olemaan vauvan kanssa kotona (joo, välillä kyllä, mutta enimmäkseen erittäin tylsää, yksitoikkoista, rutiinipitoista ja... "aivotonta" menoa, nautin kyllä päivittäin, mutta en koko päivää.. ).

- Sit ajattelin myös sitä, että siistiä, että meitä on sit kolme ja me ollaan semmonen supertiimi. (Ja tää on totta. Ollaan parhaat kolmestaan.)

- Sit kauhistelin myös sitä, että en saa vuosiin enää nukuttua. (väärin, sain nukuttua 1,5kk synnytyksestä suht täydellisiä öitä tähän päivään asti, ja luultavasti nää jatkuu, kiitos Rutku, olet mahtava!)

Mutta siis, en koskaan ole miettinyt, miksi haluan olla ÄITI. Olen aina ohittanut sen ajatuksen jotenkin, enkä ole pitänyt itseäni koskaan äitityyppinä. Olen myös aina ollut tietyllä tavalla "pikkulapsivihaaja", joka on väärä sana, koska en "vihaa" kaikkia pieniä lapsia. Parempi sana olisi "ei niin paljon lapsista nauttiva henkilö". Tämä taas kumpuaa siitä, että en osaa olla pienten lasten kanssa, en ymmärrä niiden juttuja ja jotenkin en vaan osaa olla. Teinit on asia erikseen.  

Mutta takaisin äitiyteen. Mietin paljon kyllä raskaana ollessani sitä, että osaanko hoitaa vauvaa. No osaanhan minä ammattinikin puolesta hoitaa ihmisiä, mutta oma vauva, 24/7 siinä itsellä hoidettavana, se tuntui välillä raskausaikana todella ahdistavalta ajatukselta  (heti kerron myös sen, etten ole sekuntiakaan katunut Rutkun tuloa - matkalaukun kanssa etuoven kautta - ja Rutku oli täysin suunniteltu). Lähinnä ajatuksena ahdisti se, että MINÄ olen VASTUUSSA pienestä ja heikosta IHMISOLIOSTA. Ja, että se on MINUN tehtäväni.  (okei, on se myös mieheni  tehtävä, mutta tää nyt oli se mun ahdistus sillo raskaana.) 

Mietin myös paljon sitä, että en enää koskaan voi tehdä mitään. (Tääki väite on kumottu, voi tehdä ja paljonkin. Eri asia vaan on se, että haluaako enää tehdä samalla tavalla asioita kuin ennen.)

Mutta missään vaiheessa en miettinyt sitä, että olen tulossa äidiksi. Ajattelin oikeastaan vain, että vauva on tulossa ja se on mun seuraava missio. (juu, loppuelämän mittainen..)

Sitten Rutku saapui ja maailma muuttui. 

Äitinä olo  on muuttanut minua. Olen oppinut arvostamaan enemmän todella pieniä asioita. Olen myöskin ehdollistunut äitihommiin eli esimerkiksi huolehtimaan kodista ja valmistamaan ruokaa. Olen myöskin kokenut päivittäin ylpeyttä Rutkun mahtavista aikaansaannoksista, kuten kukkakaalin osumisesta suuhun. (no onhan se iha huippua?!) Olen myöskin meinannut pakahtua satoja kertoja onnesta, kun katson miten söpö Rutku on eri tilanteissa. (Kuten nukkuessa, syödessä, vaipan vaihdossa, kylvyssä, leikissä, kölliessä, vaunuissa, autossa, pipo päässä, pipo ei päässä, pipo silmillä, tutti huulessa, tutti kädessä...). Olen myöskin itkenyt sitä, kun Rutku otti etäisyyttä minuun, ja halusikin isin syliin. Olen myöskin pettynyt itseeni useita kertoja, myös näissä äidin tehtävissä. Olen myöskin lohduttanut, pyyhkinyt kyyneleitä, huolestunut, ilahtunut, pakahtunut, rakastunut, halannut, ottanut syliin, pussannut, silittänyt ja tehnyt paljon muutakin, mitä äidit tekevät. 

Olen siis äiti. 

Ja millainen kasvattaja minä haluan olla? Haluan olla Rutkulle henkilö, jolle voi kertoa ihan mitä vain, pelkäämättä, että suutun tai että tulee "rangaistus". Aion kasvattaa suhteestamme mahdollisimman positiivisen ja avoimen, mutta turvallisen. Rajat aion asettaa, koska ne ovat oikeaa rakkautta. Kaverit on eri asia kuin vanhemmat, mutta vanhempien kanssa voi pitää hauskaa myös. Aion myöskin pitää sylini aina avoinna Rutkulle, oli sitten sylin tarve mikä tahansa. Koskaan en käännä hänelle selkääni. Aion kannustaa Rutkua elämässä omaan suuntaansa, mikä hän ikinä haluaakaan olla. Aion kasvattaa Rutkusta iloisen ja onnellisen ihmisen, ainakin parhaani yritän. Enkä aio koskaan puuttua Rutkun omaan persoonaan. Hän saa olla sellainen kuin on.